Piristys kiireiseen arkipäivään

Piristys kiireiseen arkipäivään

Kirjoittanut: Olav Kronstad | Paikka: Drammen, Norja | Julkaistu: 25. syyskuuta 2012

Jotkut ihmiset säteilevät tavalla, joka antaa toisille toivoa ja rohkaisua keskelle kiireistä ja usein vaikeaakin arkipäivää. Miksi heillä on niin paljon annettavaa?

Kiirehdin pitkin jalkakäytävää. Metroasema häämöttää muutaman sadan metrin päässä. Kello näyttää neljää ja olen matkalla kotiin päin. Ihmisvirta valuu kohti metroaseman ovia.

En ole selvästikään ainoa, joka on matkalla kotiin. Tarkkasilmäinen ohikulkija saattaisi luonnehtia minua hieman ärsyyntyneeksi tai paremmassa tapauksessa määrätietoiseksi ja keskittyneeksi kiirehtiessäni pitkin askelin eteenpäin. Mutta mitäpä siitä, minähän olen matkalla kotiin.

Liikennevalon vihreä mies vilkkuu ja ylitän tien. Ja siinä se loistaa. Hymy. Lehtipuun vahvan oksiston varjossa. Hymy tutuilla kasvoilla. Vaihdamme pari sanaa ja toivotamme toisillemme hyvää päivänjatkoa. Kiirehdin eteenpäin ehtiäkseni junaan.

Junan valuessa taas hiljalleen liikkeelle istun tuttuun punaiseen vaunuun ja mietiskelen itsekseni. Ajattelen sitä mitä juuri koin. Mikä saa jotkut ihmiset säteilemään niin kirkkaasti? Ihmettelen mielessäni mistä se johtuu, että joillakin on aina hymy annettavanaan toisten sitä tarvitessa? Miksi joillakin ihmisillä on niin paljon annettavaa?

Tunnen ihmisiä, jotka ovat joutuneet kantamaan raskaitakin kuormia. Ihmisiä, jotka ovat kohdanneet sairauksia. Yhtäkkiä, odottamattomasti. Jotka ovat joutuneet lähtemään täältä jo nuorella iällä. Aivan liian nuorena, inhimillisen mitan mukaan. Ihmisiä, joilla olisi monta syytä tulla katkeriksi. Syitä vetäytyä omilleen, luopua toivosta. Mistä sitten johtuu, että juuri nämä ihmiset voivat antaa jotakin minulle? Minulle, jolla on kaikki tarvitsemani. Joka olen terve nuori, joka asun valtiossa, jossa voin saavuttaa käytännöllisesti katsoen kaiken sen mitä haluan. Jolla on edessä elämä ja tulevaisuus. Miksi heillä on niin paljon annettavaa?

Mistä johtuu, että joillain ihmisillä on niin paljon annettavaa?            

Luulen tietäväni vastauksen. Uskon että vastaus on, että he ovat ryhtyneet Jeesuksen seuraajiksi. Hänen opetuslapsikseen. He uskovat, että kaikki heitä kohtaavat asiat vaikuttavat yhdessä heidän parhaakseen. (Room. 8:28). Ei päivän, viikon, kuukauden tai vuoden suppeassa perspektiivissä, vaan iankaikkisuusperspektiivissä. He ovat tutustuneet Jeesukseen sielunsa sulhasena. Henkilönä, jolla on heistä huolenpitoa. Siksi he haluavatkin elää elämää, joka ilahduttaa häntä. Miten? Niin, että emme elä toteuttaaksemme itseämme, vaan toteuttaaksemme Jumalan tahtoa maan päällä, niin kuin se tapahtuu taivaassa. Onko se sen arvoista? Jeesus kehottaa meitä olemaan valoja maailmassa! Tunnetko sellaisia ihmisiä? Sellaisia, jotka säteilevät jotakin taivaallista. Jotka ovat sinulle valoja. Antavat sinulle jotakin, mistä haluat saada otteen?

Minä tunnen ja Jumalan armon avulla olen itsekin saanut halun samanlaiseen elämään. Toivon, että se tulee säteilemään minusta, niin että se sama ohikulkija, joka näki viime kerralla stressaantuneen opiskelijan, voi seuraavalla kerralla tuntea ja huomata jotain siitä puoleensavetävästä voimasta, jota minäkin tunsin. Että minäkin voisin antaa jotakin.