Ampumaetäisyydellä

Ampumaetäisyydellä

Kirjoittanut: Riana Hulsman | Paikka: Pretoria, Etelä-Afrikka | Julkaistu: 28. maaliskuuta 2011

Pistoolien latausääni keskeyttää veljen, joka puhuu kokouksessa salin edessä.

Puoliksi istuen, puoliksi seisoen käännyn katsomaan, mitä tapahtuu. "Mitä sairasta pilaa tämä on? Keitä ovat nämä miehet, joilla on mukanaan leikkipistoolit?"  Kun katson sivulleni, näen veljeni seisovan kädet ylhäällä, ja tajuan ettei tämä ole mitään pilaa. Tämä on totta!

En ole valmis kuolemaan 

Kun nenä painautuu vasten lattiaa ja korvissa jyskyttävät sydämen lyönnit, voivat sekunnit tuntua ikuisuudelta, ja kaikki mitä voit tehdä, on ajatella omaa elämääsi. "Jumala, minä en ole valmis kuolemaan. On niin paljon asioita, mitä kadun, tarvitsen enemmän armonaikaa. Auta minua, Herra, en halua kuolla, tarvitsen enemmän öljyä lamppuun." Rukoilen hiljaa lattialla maatessani.

Suuri kenkä tallaa päälleni astuessaan lähemmäs vierustoveriani ja tönii minua sivuun saadakseen lisää tilaa. Näen, että rosvo varastaa hänen kellonsa. He tutkivat hänet läpi monta kertaa. Vaikuttaa siltä kuin he eivät näkisi minua, mutta juuri ennen kuin he livistävät, kääntyy eräs heistä minuun päin.

«Suojele isää, Jumala»

Hän vetää minua kädestä, kääntää minut ympäri ja tutkii paitani sisältä, onko minulla koruja kaulassani. Hän käy läpi taskuni etsien matkapuhelinta. "Odota vähän, minä etsin sen. Se on taskussani." Olenko se todella minä, joka puhuu? Tuijotan rosvoa suoraan silmiin, enkä tule koskaan unohtamaan pelkoa, jota tunnen. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni.

Kuulen, kuinka joku kerää kaikki autonavaimet omistajilta pois

Yhtäkkiä mies jättää minut, ja olen taas lattialla makuullani, mutta nyt kuulen heidän uhkailevan isääni. Jälleen rukoilen: "Suojele isää, Jumala. En tiedä mitä tekisimme ilman häntä." Kuulen, kuinka joku kerää kaikki autonavaimet omistajilta pois ja toiset tutkivat samalla huoneen. He keskustelevat innokkaasti ja nopeasti keskenään, aivan kuin he kiirehtisivät toisiaan. Muutaman pelottavan hiljaisen hetken jälkeen tajuan, että he ovat lähteneet.

Yksi toisensa jälkeen nousemme ylös. Jotkut takanani istuvista nuoremmista tytöistä itkevät. Heidän äitinsä tulevat lohduttamaan heitä. Vieressäni eräs nainen alkaa itkeä hillittömästi, samalla kun hänen miehensä soittaa poliisille - rosvoilta jäi hänen puhelimensa huomaamatta. En tiedä mitä tehdä; vapisen ja olen vähällä itkeä. "En voi itkeä nyt, on muita, jotka tarvitsevat minua", ajattelen. Vedän henkeä ennen kuin menen lohduttamaan joitakin muita.

Valmis Jeesukselle

 Myöhemmin, kun rukoilemme ja kiitämme Jumalaa, ettei mitään vakavampaa sattunut kenellekään meistä, tajuan etten voi jatkaa elämääni samalla tavalla. Päätän käyttää joka sekunnin elämästä oikein, enkä enää koskaan valittaa tai olla paha ketään kohtaan.

Nyt neljä vuotta myöhemmin olen valtavan kiitollinen siitä, mitä Jumala tuona päivänä antoi tapahtua. Me olimme niin onnekkaita. Rosvot tulivat ja häipyivät sitten, ja me olimme vahingoittumattomia. Monta viikkoa sen jälkeen pelkäsin mennä ulos yöllä, mutta minä opin luottamaan Jumalaan ja siihen, mitä on kirjoitettu Matteus 10:30:ssä: Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Hänen huolenpitonsa minusta on täydellistä, ja jokainen olosuhde elämässäni on suunniteltu minun parhaakseni.

Rakastan Etelä-Afrikkaa, eikä minulla ole mitään aikomusta lähteä täältä pois. Haluan elää ja tietoisesti tehdä Jumalan tahdon. Jumala on antanut minulle elämän, ja Hänen sanansa totteleminen on paras tapa maksaa Hänelle takaisin.