Surusta selviytyminen

Surusta selviytyminen

Kirjoittanut: Laura Kloosterman | Julkaistu: 20. huhtikuuta 2012

Muistan hyvin, että muutama vuosi sitten ajattelin: "Kuinkahan tulisin reagoimaan, jos joku lähimmistäni menisi pois? Romahtaisinko täysin enkä kykenisi selviytymään eteenpäin?"

Päiväni alkoin kuin mikä tahansa muu päivä - minun oli vaikea herätä ja pyysin Jumalaa vahvistamaan itseäni. Aamut eivät ole koskaan olleet minulle parasta aikaa päivässä.

Tulin aikaisin työpaikalle ja puhelin soi. Vastasin siihen ja säikähdin, kun kuulin äitini jännittyneen äänen puhelimesta. Olin varma, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Ajatukseni lensivät. Lamaannuin, kun kuulin hänen sanansa: "En saa herätettyä isääsi. Hän näyttää niin rauhalliselta..."

Muistan hyvin, kuinka muutama vuosi sitten ajattelin: "Kuinkahan tulisin reagoimaan, jos joku lähimmistäni menisi pois? Romahtaisinko täysin enkä kykenisi selviytymään eteenpäin?" Muistin nähneeni niitä, jotka olivat käyneet läpi suruprosessin ja murheen, minkä läheisen ihmisen menettäminen aiheuttaa. Minusta näytti siltä, että useimpia ympäröi synkkyys ja suru, jotka eivät tuntuneet väistyvän.  

Pelkäsin sitä, mikä itselleni oli tuntematonta ja sitä, kuinka selviäisin, jos itselleni tapahtuisi jotain sellaista.

Pelkäsin sitä, mikä itselleni oli tuntematonta ja sitä, kuinka selviäisin, jos itselleni tapahtuisi jotain sellaista. Tai vielä pahempaa - kenet ehkä "menettäisin"? Ainut asia, minkä tiesin, oli että jos sellaista tapahtuisi omalla kohdallani, toivoin, ettei raskasmielisyys saisi valtaa elämästäni.

Nyt olin juuri sellaisessa tilanteessa, kun tämä odottamaton uutinen tuli. Kun näin isäni lepäävän siellä, kaikki tuntui niin lopulliselta.

Läheisen ihmisen menetyksestä aiheutuva kipu on konkreettinen ja todellinen. Se tuntuu veitseltä, joka pistetään sydämeen ja voi olla vaikeaa jopa hengittää, erityisesti aluksi. Huomasin, että raskasmielisyyden henki tuli ylleni ja yritti saada vallan minusta. 

Kysymys on valinnasta!

Nyt on kokonainen vuosi kulunut, enkä edelleenkään voi täysin ymmärtää, että isäni on poissa. Mutta sinä aikana olen käynyt läpi taistelun, jonka olen voittanut Jumalan sanan ja armon kautta! Voin todistaa, että raskasmielisyyden henkeä ei ole elämässäni! Miksi? Koska ymmärsin, että kysymys on valinnasta! Voin valita, ettei raskasmielisyyden henki saa tulla sydämeeni tuhoamaan elämääni. Voin valita sen, että uskon Jumalan sanaan!

Joitain kuukausia isäni poismenon jälkeen äitini jakoi kanssani joitain jakeita Jesaja 61: 1-3:sta: 

«Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa.»

Mikä muutos! Pukeutua murheisen hengen sijaan ylistyksen viittaan! "Pukeutuminen" merkitsee, että otan jotain ylleni; jotain, mikä ympäröi minut; jotain, mikä on ympärilläni. Sydämestäni voi virrata kiitollisuutta sen sijaan, että olisin itsesäälin vallassa, yksinäinen ja kaipaisin jatkuvasti ihmistä, joka on mennyt pois.

Siitä päivästä lähtien, kun isä meni pois, minulla on ollut kaipaus, voimakas halu iankaikkisuuteen ja taivaaseen.

Ylistän Jumalaa isästä, jonka hän antoi minulle ja niistä vuosista, jotka saimme olla yhdessä! Minulla ei ole epäilystäkään siitä, missä hän on, ja mietin millaista mahtaa olla siellä ylhäällä. Taivas tuntuu niin läheiseltä, eikä enää pelottavalta ja loputtomalta. Siitä päivästä lähtien, kun isä meni pois, minulla on ollut kaipaus, voimakas halu iankaikkisuuteen ja taivaaseen. Minussa on herännyt aisti näkymättömälle maailmalle ja ymmärrän suuremmassa määrin kuin aikaisemmin, että aika on lyhyt.  

Kristittynä olen aina ymmärtänyt, että taivas ja iankaikkisuus ovat jotain ihanaa; jotain mistä voi iloita! Olen myös ymmärtänyt, että se, miten elän tämän maallisen elämäni, määrää iankaikkisuuteni. Se on motivoinut minua tekemään oikeat valinnat joka päivä, niin että eräänä päivänä saan nähdä isäni taas.

Se on motivoinut minua tekemään oikeat valinnat joka päivä, niin että eräänä päivänä saan nähdä isäni taas.

Kun kuolema erottaa meidät läheisestä ihmisestä, se ei koskaan ole mitään mukavaa niille, jotka jäävät jäljelle, mutta ero on kuitenkin vain väliaikaista. Ja minä saan luvan elää tänään! Minulla on myös oma taisteluni taisteltavana, ja isä on mukana "kannustamassa" minua! Miksi emme eläisi niin, että siunaamme ja teemme hyvää muille ihmisille? Eikö se olisi hyvä tapa käyttää ne päivät, mitkä Jumala on antanut meille? Elämä on lahja!

Kun muistelen sitä päivää, jolloin sain kauhean puhelun äidiltäni, tulen muistutetuksi siitä, että minulla on mahdollisuus valita. Voin valita elämän, ja olen päättänyt elää elämäni täysillä. Raskasmielisyyden henki on suljettu pois sydämessäni ja mielessäni ikuisiksi ajoiksi!