Puoleensavetävä elämä

Puoleensavetävä elämä

Kirjoittanut: Matthew Ibrahim | Paikka: Melbourne, Australia | Julkaistu: 7. helmikuuta 2012

Hautajaiset ovat surun ja kaipauksen aikaa. Menetys, jonka ihmiset kokevat menettäessään jonkun rakkaistaan, voi jättää heidät surun ja masennuksen valtaan. Mutta niille, jotka uskovat elämään muuttumisessa, sellainen päivä tuo mukanaan myös toivon. 

Lähes 200 ihmistä oli kokoontunut seurakunnan saliin Melbournessa, Australiassa, muistelemaan ja kiittämään Menno Johan van der Staalin elämästä. Hän eli 74-vuotiaaksi ja häntä kaipaamaan jäi rakas puoliso, jonka kanssa hän jakoi lähes 50 yhteistä vuotta sekä yhdeksän lasta perheineen. Menno van der Staalin elämä oli erityislaatuinen; sekä sen perusteella, miten hän itse sai apua että sen suhteen, kuinka hän edelleen auttoi muita ja vaikutti heidän elämäänsä.  

Miksi niin monet olivat kokoontuneet yhteen iloitsemaan tämän miehen elämästä ja perinnöstä? Mikä on ihmisistä niin puoleensavetävää, ja mikä tässä elämässä tekee ihmisiin sellaisen vaikutuksen?

Mikä on ihmisistä niin puoleensavetävää, ja mikä tässä elämässä tekee ihmisiin sellaisen vaikutuksen?

Menno varttui aikuiseksi Hollannissa. Hän oli kolmanneksi vanhin neljästä sisaruksesta. Hänen isänsä oli hollantilaisen reformoidun kirkon pappi, ja 1960-luvulla häntä pyydettiin matkustamaan Australiaan. Vuonna 1958, kun Menno oli 21-vuotias, perhe muutti Australiaan. Muutaman vuoden kuluttua hän palasi takaisin Hollantiin ja avioitui lapsuudenystävänsä Wilhelminan (Wilma) kanssa, ja yhdessä he muuttivat Australiaan lopullisesti. Wilman sosiaaliset kyvyt, Mennon pedagogiset taidot ja heidän rakkautensa ihmisiä kohtaan johtivat heidät työhön maahanmuuttajataustaisten lasten pariin.

Menno oli spontaani persoona, joka piti luonnosta ja tunsi hyvin ympäristönsä. Nuorena miehenä hän ei riippunut kiinni vanhempiensa kristillisyydessä, mutta hän kantoi mukanaan sitä rakkautta ja kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka hänellä oli kotoa perintönä. Hän oli taitava ilmaisemaan itseään, ja hän käytti paljon aikaa tunteidensa ilmaisemiseen runojen, musiikin ja maalausten avulla. 

Kaipaus jostain enemmästä

Jonkin ajan kuluttua Menno sai tarjouksen opettajanvirasta Pohjois-territoriossa. Hän kiitti siitä, ja yhdessä Wilman kanssa he muuttivat pieneen saariyhteisöön Australian pohjoisrannikolle, missä he alkoivat tehdä työtä lasten kanssa, jotka kuuluivat alkuperäiskansaan. Se oli metodistilähetyksen tukema tehtävä saarella. Menno halusi olla hyödyksi ja hän alkoi pitää raamattutunteja joillekin pojille, mutta huomasi pian, kuinka vaikeaa oli välittää hengellistä sanomaa toisille, kun hän itse tunsi ettei hänellä ollut mitään annettavaa. 

Täällä, eristyksissä olevassa paikassa, trooppisessa Arnhem Landissa, Menno van der Staal sai syvän, henkilökohtaisen hädän omasta elämästään. Hän halusi vastata Jumalan kutsuun ja alkoi voimakkaasti etsiä vastausta Raamatusta. Hän ja Wilma rukoilivat hädässään Pyhän Hengen täyteyttä, ja Menno myös sai sen. Siitä lähtien kirjoitukset alkoivat avautua ja tulivat eläviksi heille molemmille.

Kuinka he todella voisivat elää sitä elämää, jonka Jeesus toi?

Van der Staalin perhe iloitsi uudelleen löydetystä, elävästä uskosta, mutta monet kysymykset jäivät kuitenkin vaille vastausta: Kuinka he voisivat saada syvemmän ymmärryksen Jumalan sanasta? Kuinka he todella voisivat elää sitä elämää, jonka Jeesus toi? Heidän ei tarvinnut odottaa kauan vastausta. Samalla kun Menno oli yhteydessä reformoidun kirkon pappiin, joka myös oli muuttanut Australiaan, hän sai Brunstadin Kristillisen Seurakunnan kirjallisuutta. Silloin hän sai ensimmäistä kertaa kuulla mahdollisuudesta voittaa synti.

Mennon isä kuoli ja he päättivät muuttaa lähemmäs hänen äitiään. Samoihin aikoihin oli joukko ihmisiä alkanut tulla yhteen kokouksiin Melbournen seurakunnassa. Menno ja Wilma menivät sinne ja löysivät sen, mitä olivat etsineet: hengellisen kotinsa.

Kuuliaisuus johtaa muuttumiseen

Siitä alkaen Menno sai uudet siivet, ja se tapahtui, kun hänen kaipauksensa elää Jumalalle mieliksi ulottui kaikille alueille hänen elämässään. Hän sai ilmestyksiä omasta luonnostaan, ja hän pystyi tunnustamaan sen pahuuden, mikä hänessä asui (Room.7:2) Hän halusi niin kovasti olla kärsivällinen, sanoa hyviä sanoja toisille ja auttaa apua tarvitsevia; hän halusi tulla syvään ja täydelliseen lepoon toisten tuomitsemisesta ja oman etsimisestä millään tavalla. Hän tunsi itsensä rajoittuneeksi oman kriittisen luontonsa takia, mutta nyt hän saattoi ottaa käyttöön Pyhän Hengen voiman, jonka oli saanut rukousten kautta hädässään. Uskon ja kuuliaisuuden kautta Jumalan sanaa ja Hengen puhetta kohtaan hän vähitellen muuttui vanhasta elämästään Jeesuksen kaltaisuuteen.

Voinko minä tulla sellaiseen elämään, ... niin, että minusta voidaan sanoa "Jumala meidän kanssamme"?

Yksi Mennon lempijakeista oli Jesaja 7:14.Siellä on kirjoitettu ennustus Jeesuksesta, jolle annetaan nimi Immanuel - Jumala on meidän kanssamme. "Voinko minä tulla sellaiseen elämään", saattoi Menno kysyä seurakunnalta, "niin että ne, jotka ovat ympärilläni, voivat sanoa samoin? Niin että minulla on Jumalan hyveitä itsessäni, ja minusta voidaan sanoa: `Jumala on meidän kanssamme`?"

Vaikka Menno oli Melbournen ja Australian vanhin veli, ei hän koskaan tullut ylpeäksi tai halunnut mitään tiettyä asemaa. Hän ymmärsi, että Jumala mittaa ihmiset hengellisen sisällön mukaan, ei ulkoisen palvelustehtävän mukaan. Hän työnsi nuoria eteenpäin, ja iloitsi, kun sai nähdä heidän henkilökohtaisen kasvunsa ja kehityksensä, kun he palvelivat seurakunnassa. Sellaiset nuoret, joilla oli voittoisa henki, olivat hänen mielestään sankareita. 

Rakkaus ihmisiä kohtaan

Mennon henkilökohtainen taistelu syntiä vastaan siinä elämässä, jota hän eli muuttumisessa, antoi hänelle sellaisen arvovallan, että vastaava työ tapahtui myös muissa. Hän kertoi usein, kuinka onnellinen hän oli nähdessään, että niillä ihmisillä, joilla oli suuri sija hänen sydämessään, meni hyvin elämässä. Hän oli myös täynnä myötätuntoa niiden puolesta, jotka kärsivät.

Erään kerran heillä oli käymässä eräs vanhempi veli Brunstadin Kristillisestä Seurakunnasta, ja Menno istui katsomassa, kuinka tämän veljen mielenkiintoiset kertomukset ja innostavat oivallukset Jumalan sanasta innostivat useita hänen ystävistään. Sen jälkeen tämä veli keskusteli edelleen erään ystävän kanssa, rohkaisi ja vahvisti toista ja auttoi ohjaten ja neuvoen erilaisissa elämäntilanteissa. Jonkin ajan kuluttua Menno huokaisi ja sanoi: "Tuo on kadehdittavaa elämää!" Hän ilmaisi siten kaipauksensa suuremmasta henkilökohtaisesta kasvusta, niin että myös hän kykenisi antamaan ystävilleen sitä, mitä he tarvitsivat elääkseen Jumalalle otollista elämää. Hän näki heikkoutensa, ja hän tunsi saavuttaneensa niin vähän siitä elämästä, mitä Jeesus eli täällä maan päällä. 

Mutta Menno saavutti paljon. Oli päivänselvää kaikille niille, jotka olivat hänen ympärillään ja kaikille, jotka tunsivat hänet, että hän oli muuttunut seurattuaan herraansa ja mestariaan monta vuotta. Mennon nöyryys sai aikaan sen, että Jumalan henki sai muovata hänestä Jeesuksen kuvan; pelastajan, jota hän niin uskollisesti palveli ja totteli .

Me uskomme elämään!

Hautajaisissa Milenko, Mennon vanhin poika, aloitti muistopuheensa kuvailemalla sitä valtavaa rakkaudenosoitusta kaikkien niiden taholta, jotka olivat kokoontuneet muistelemaan Mennoa. Tämä oli syntynyt molemminpuolisesta siteestä Mennon ja niiden välillä, jotka olivat tunteneet hänet ja jotka kunnioittivat niitä hengellisiä taisteluita, joita hän oli elämässään taistellut. Ja vaikka me, jotka olimme häntä lähinnä, olemme jäljellä ja tunnemme surua hyvän ystävän menetyksestä, saamme todella kokea sen, että Paavalin sanat tulevat todeksi: Me emme sure niin kuin ne, joilla ei toivoa ole. Me uskomme ylösnousemiseen ja me uskomme elämään! Menno säilytti uskon ja täytti juoksun. Me uskomme tapaavamme jälleen ja iloitsemme iankaikkisista arvoista, joita muodostui hänen elämänsä aikana täällä maan päällä. 

Me uskomme ylösnousemiseen!            Me uskomme elämään!