Seisoa uskonsa takana

Seisoa uskonsa takana

Kirjoittanut: Anna Risa | Paikka: Melbourne, Australia | Julkaistu: 8. joulukuuta 2014

Ovatko jotkut ihmiset vain "syntyneet kristityiksi"? Vai onko kaikkien kuitenkin välttämätöntä tehdä selvä valinta?

Ajaessani autolla pimeässä, kylmässä talvi-illassa, ajattelen ystävätärtäni, jota olen menossa tapaamaan. Anna Nooitgedagt - hänet olen tuntenut koko ikäni, ja vaikka hän on monta vuotta vanhempi kuin minä, olen aina tuntenut, että meillä on aivan erityinen suhde. Ajan huonosti valaistua tietä Melbournen laitamilla ja ajatuksissani risteilee muistoja hetkistä, joita vietimme yhdessä nuoruudessani ja jolloin arvostin häntä enemmän kuin ketään muuta. 

Sikäli kuin pystyn muistamaan, hän on aina seisonut uskonsa takana riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat.

Eräs asia nousee erityisesti mieleen, kun ajattelen Annaa. Ajatellessani aikaa taaksepäin aikuisen silmin, huomaan, että parhaiten muistan sen, että hänellä oli järkähtämätön usko Jumalaan. Sikäli kuin pystyn muistamaan, hän on aina seisonut uskonsa takana riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat. En voi muistaa, että olisin kertaakaan pannut merkille mitään horjumista tällä alueella, ei edes mitään merkkiä epävarmuudesta tai epäilystä sen suhteen, tekeekö hän oikein eläessään Jumalalle.  

Mutta kuinka se on mahdollista? Ajattelen omaa henkilökohtaista uskonmatkaani, jota tiettynä aikana voi kuvata vuoristoradaksi, erityisesti myöhäisteini-iässä. Kuinka hän oli aina niin horjumaton siinä, mitä ajatteli? Syntyikö hän sellaiseksi, jolla oli yksinkertainen usko Luojaansa? Eikö hänen koskaan tarvinnut tehdä päätöstä puolustaa uskoaan; mikä vaikuttaa monille meistä niin vaikealta?

Vaikeat päätökset

Toivon saavana vastauksen joihinkin näistä kysymyksistä tänä iltana. Kun saavun perille, useimmat lapsista ovat menneet nukkumaan, mutta Anna ottaa pian syliinsä vauvan, joka itkee ja jolla on ilmiselvästi tarve saada vähän huomiota. Puhumme eri asioista: hänen lapsistaan ja työstäni, mutta sitten johdattelen keskustelun siihen aiheeseen, josta haluan kuulla häntä: hänen uskostaan ja siitä, mitä se hänelle merkitsee. 

Hän mainitsee, että hän kasvoi uskovaisessa perheessä, ja että hän tiesi vanhempiensa arvot ja sen, mitä hänen vanhempansa häneltä odottivat. "Ja sitten kun on koulussa", hän jatkaa keinuttaen lasta, joka nyt lepää rauhallisena hänen sylissään. "Sitten tulee kaikenlaisia kysymyksiä: haluatko tulla mukaan? Haluatko olla mukana siinä ja siinä?"

Tiedän, ettei hän tarkoita vain viattomia vierailuja ja sosiaalista kanssakäymistä. Itse sain samanlaisia kutsuja juhliin, tansseihin ja vastaaviin tilaisuuksiin, jotka olisivat saattaneet asettaa suhteeni Kristukseen vaaralle alttiiksi.

Itse sain samanlaisia kutsuja juhliin, tansseihin ja vastaaviin tilaisuuksiin, jotka olisivat saattaneet asettaa suhteeni Kristukseen vaaralle alttiiksi.

Hän kertoo sanoneensa aina "ei"; joskus hän esitti tekosyitä, ja joskus hän sanoi, että vanhemmat eivät halunneet, että hän tulisi, mutta koko ajan hän tunsi, että vastasi kysymykseen ilman että oikeastaan ymmärsi, miksi se oli oikein. 

Mitä he minusta sitten ajattelevat?

"Sitten muistan, kun yhtenä yönä makasin sängyllä", hän kertoo. "Ajattelin koulua ja ihmisiä koulussa, ja että aina kun nämä kysymykset tulivat, oli vähän vaivautunut olo. Sitä ikäänkuin pelkäsi, mitä he ajattelevat minusta?" Hän kertoo, että kun hän makasi siinä sängyllä, yhtäkkiä hänen päähänsä nousi ajatus. Ikäänkuin joku olisi kysynyt häneltä: 'Ketä haluat palvella? Sinun täytyy päättää!' 

"Silloin ymmärsin, että minun todellakin piti tehdä valinta omassa elämässäni", hän jatkaa. "Ei ollut kysymys siitä, mitä vanhempani tekivät vaan siitä että minun tuli valita." Sinä hetkenä hän päätti, että eläisi Jumalalle, koska sen hän halusi tehdä.

"Ja miltä sinusta sitten tuntui?", kysyn.

Mitä nyt?

"Tunsin sellaisen rauhan", hän muistelee. "En voi sanoa, että olisin tuntenut suurensuurta iloa tai muuta sellaista, vaan pelkästään rauhaa." Seuraavan kerran, kun hänelle esitettiin kysymys, jota hän aikaisemmin pelkäsi, hän kertoi avoimesti ja rehellisesti niistä syistä, miksi hän ei halunnut osallistua. Ystävällisesti mutta päättäväisesti hän selitti, että oli kristitty eikä hän oikeastaan ollut kiinnostunut sellaisista juhlista, minne ihmiset menivät pelkästään juomaan ja pitämään hauskaa sillä tavalla.

En voi sanoa, että olisin tuntenut suurensuurta iloa tai muuta sellaista, vaan pelkästään rauhaa.

Kysyn, kohtasiko hän kiusaamista tai häpeää, kun hän vastasi koulutovereilleen tällä tavalla.

"En oikeastaan niin paljon", hän vastaa puolittain hymyillen. "En niin paljon kuin olin odottanut. Uskon, että he oikeastaan kunnioittivat sitä."

Olen samaa mieltä. Ajattelen niitä kertoja, jolloin minä vastasin vastaavalla tavalla; reaktiot eivät olleet puoliksikaan niin pahoja kuin olin odottanut.

Keskustelu ei pääty tähän; meillä on paljon puhuttavaa. Mutta nyt näen selvästi, miksi hän oli sellainen, jota kunnioitin, joista saatoin oppia ja johon voin luottaa. Oli helpotus kuulla, ettei hänellä ollut erityisiä edellytyksiä, ja että hän oikeastaan oli käynyt läpi paljon samoja asioita, joita itse olin kokenut. Jopa Anna, joka aina oli minusta tuntunut "kristityksi syntyneeltä", oli joutunut tekemään valinnan. Todellisen valinnan. Mutta hän teki sen ja siitä olen iloinen!